Yli äyräiden


Urheilijan ja valmentajan välinen kommunikaatio on kiehtova aihe, eikä laulupedagogillekaan täysin vieras teema. Yle Areenasta äskettäin katsomani dokumentti Over the limit Margarita Mamunin tiestä rytmisen voimistelun olympiavoittajaksi antoi lisää ajattelemisen aihetta. Dokumentissa kuultiin sen verran shokeeraavaa kommunikointia valmennusjohdon taholta, että jopa iltapäivälehdet tarttuivat aiheeseen sen jälkeen kun dokumentti oli ilmestynyt Areenaan.

Monet urheilussa menestyvät puolustavat urallaan läpikäymäänsä henkistä ja fyysistä rääkkiä sekä epäasiallista kohtelua sanomalla, että ilman sitä heistä ei olisi tullut maailman parhaita lajissaan. En itse usko sitä. On olemassa runsaasti esimerkkejä siitä, että myös iloisen ahkeruuden kautta voidaan saavuttaa hyviä tuloksia. Miksi epäasiallinen solvaaminen toisi kenellekään olympiamitalia?

Mitäpä jos Margarita Mamun olisi saanut hyvää valmennusta ilman “typerä lehmä” -kommentteja? Ei kai huudon määrän vähentäminen vie pois valmentajan substanssiosaamista. On osattava tehtävä ero taidon opettamisen ja nöyryyttävän solvaamisen välillä.

Joku kaveri sattui kertomaan minulle mielenkiintoisesta tutkimuksesta, jossa oli tutkittu kritiikkiä antavan ihmisen uskottavuutta. Negatiivisia kommentteja antava henkilö koetaan helposti uskottavammaksi ja asiantuntevammaksi kuin positiivisia asioita painottava henkilö. Täytyisi tutustua tähän enemmän. Jos jollain sattuu olemaan lisää tietoa tästä tutkimuksesta, vinkatkaa ihmeessä!

Aiheesta on tosin empiirisiä havaintoja jo nyt. Jos istuisin esimerkiksi laulun tasosuorituksia arvioivassa lautakunnassa, saattaisin kuvitella menettäväni kollegani luottamuksen, jollen toisi palautteessani esille kuulemiani virheitä. Vaikka kyseisen virheen esiintuominen ei auttaisi arvioitavaa juuri siinä hetkessä, saattaisi minulle olla eduksi lausua kritiikkini ääneen. Jos vain kehun, vaikutan mahdollisesti siltä, että en tiedä tarpeeksi aiheesta. Usein kriittinen kommentointi puskeekin suustamme väkisin ulos vain sanojansa statusta korostaakseen.

Mikäli olympiavoittajia luotsaava valmentaja olisi jatkuvasti hymyssä suin ja opettaisi positiivisten asioiden ja vahvuuksien kautta, jäisikö kukaan menestyksenhaluinen hänen oppiinsa? Onko olemassa sellainen persoonallisuustyyppi, joka kykenee saamaan itsestään irti ainoastaan nöyryyttävässä ilmapiirissä negatiivisen sisuuntumisen kautta? Edustiko Mamun tätä ihmistyyppiä ja siksi pystyi puristamaan itsestään viimeisetkin mehut nöyryytyksen aiheuttaman sisuuntumisen voimalla?

Muitakin tarinoita tosin löytyy: yksi laulajaystäväni kertoi käyneensä yhdellä tunnilla epäystävällisellä ja autoritäärisellä opettajagurulla: opettaja oli nöyryyttävään sävyyn luetellut, kuinka huonolla tolalla kaikki asiat ystäväni laulussa on. Sitten opettaja oli tietenkin kertonut osaavansa parantaa kaikki kyseiset virheet. Kaverini totesi, että on liian aikuinen siihen, että jaksaisi maksaa mansikoita jollekulle huippuammattilaiselle siitä, että hän saa oppilaansa tuntemaan itsensä nöyryytetyksi.

Välillä kuvittelen ajatusleikkiä, jossa Margarita Mamun voimistelijatovereineen nousisi solvaajavalmentajiaan vastaan. Sanoisivat edes julkisesti uransa jälkeen, että ilman nöyryyttämistäkin olisivat voittaneet mitalinsa. Niin kauan kun saamme lukea iltapäivälehdistä, kuinka epäinhimillisten olosuhteiden ja huonon käytöksen kestäminen olivat syy voittoon, uskottelemme “nöyryytyksellä olympiamitalistiksi” -narratiivin olevan se ainoa oikea tie menestykseen.

Milla Mäkinen, Taidetöölön lauluopettaja

Ei kommentteja

Kirjoita kommentti