05 kesä Laulutaidottoman tarina
Menin katsomaan minulle ennestään tuntemattoman artistin bossa nova -esitystä Kannelmäen kirjaston kahvilaan maaliskuussa 2015. Laulaja säesti itseään akustisella kitaralla. Riski oli pieni, koska se oli kaupungin tukema ilmaiskonsertti. Myöhemmin ilmeni, että kohdallani olisi ollut suuri virhe jättää menemättä.
Nautittuani hienoista portugalinkielisistä lauluista yhytin esiintyjän kahvilan tiskin kulmalla kysyäkseni yksityiskeikan mahdollisuudesta. Seuraavan kesänä oli ryhmä brasilialaissuomalaisia tulossa Suomeen, ja bossa nova olisi sopinut illanvieton ohjelmistoon. Kerroin samalla omasta bändiharrastuksestani. Sanoin soittavani rumpuja, ja tulin maininneeksi etten itse laula.
Laulaja tarttui tähän, sanoi olevansa myös laulunopettaja ja antavansa laulutunteja. Hän kysyi, haluaisinko tulla kokeilemaan. Olin jo yli viisikymppinen, ja edeltävät parikymmentä vuotta olin eri yhteyksissä maininnut, että jos voisin syntyä uudelleen, lauluääni olisi asia jonka toivoisin omaavani. Viimeiset 5-10 vuotta olin mielenkiinnolla lukenut lehtiartikkeleista, että nykytiedon mukaan lähes kuka tahansa voi oppia laulamaan. Perusedellytys kuulemma on, että pystyy erottamaan kaksi eri sävelkorkeutta toisistaan. Olin joskus selannut netistä vaikkapa Oriveden opiston kesäkursseja, josko löytyisi paikka johon kehtaisin mennä. Jossa opetusta olisi sen verran intensiivisesti, että lopputuloksesta näkisi voisinko oppia edes hiukan laulamaan. Koin pienenkin laulutaidon tavoittelemisen arvoiseksi, mutta en tiennyt miten edetä tai sitten uskallus edetä puuttui.
Hänen ehdotuksensa kokeilutunnista innostutti ja samalla kauhistutti. Tiesin kokemuksesta etten osannut laulaa ollenkaan. Syntymäpäivien onnittelulaulu ei sujunut miltään korkeudelta ja aikoinaan kansantanssiryhmässä ’laulaessani’ auoin vain suutani. Aivan lapsena olin kotona laulanut lastenlauluja ja koulussa mm. Oolannin sotaa. Sillä taustalla nyt pitäisi yrittää laulaa yksin ammattitaitoisen laulajan edessä. Nopea pohdintani johti päätökseen: nyt tai ei koskaan! Sovimme ajan seuraavalle viikolle.
Ensimmäiselle tunnille mennessäni huomasin yleisissä tiloissa ihmisiä, jotka luultavasti tulisivat kuulemaan ääntäni oven läpi. Pienen äänen lämmittelyn jälkeen uusi laulunopettajani pyysi minua laulamaan pianonsa säestyksellä pätkiä kaikkien tuntemista suomalaisista kansansävelmistä. Hän oli silloin – kuten aina – hyvin innostava, kannustava ja ystävällinen pyynnöissään, neuvoissaan ja ohjeissaan, ja lisäksi myös hyvin iloisen oloinen. Itseäni kuitenkin hirvitti päästää ääntäkään ja yritykseni laulaa suorastaan masensivat. Oma korvanikin jo kertoi etten päässyt lähellekään pianosta annettuja ääniä. Lisäksi mieleeni tunki väkisinkin ajatus, mitähän muutopiskelijat käytävässä ajattelevat, kun täysin laulutaidottomalta kuulostava kaveri yrittää laulaa yksin jossain näistä harjoitushuoneista. Vaati oman huomionsa yrittää olla ajattelematta selkänsä takana olevaa ovea ja sen takaisia ihmisiä. Ajatusten harhailu ei ainakaan paranna suorituksen tulosta.
Opettajan kommentit olivat kuitenkin hyvin lohdullisia. Hän totesi ettei korvissani ole vikaa. Yritän selvästi oikeaan sävelkorkeuteen, mutta lihakseni ja hermostoni ei ole tottunut sellaiseen. Kolmen vartin kovan yrittämiseni ja hikoilun jälkeen vastasin kysymykseen jatkohaluista, että kyllä, voisin tulla seuraavalla viikolla uudestaan.
Kehitys on koukuttavaa. Tuntui kuin tätä vauhtia voisin kohta laulaa mitä tahansa. Kaikkia niitä kauniita sävelmiä, joita olin vuosikymmenet kuullut mm. radiosta. Saatoin viedä tunnille minkä tahansa kappaleen nuotit. Joskus arvostelukykyni petti ja vein mukanani itselleni siihen kehitysvaiheeseeni nähden liian vaikeiden kappaleiden nuotteja. Opettaja ei siitä hämääntynyt. Ymmärsin myöhemmin, että kaikki oli ollut hyvää harjoitusta ja uusien lauluteknisten asioiden juurruttamista käytäntöön oppilaan mieluisen sävelmän myötä.
Eräällä tunnilla kysyin, kuinka kauan kestää että laulutaitoni alkaisi olla kohtuullisella tasolla. Jos sitä vaikkapa mittaisi niin, että voisin esiintyä jossain ja laulaa muutaman laulun. Opettajan vastaus – n. kolme vuotta – tuntui silloin, kolme vuotta sitten, pitkältä ajalta. Lisäksi sen ehtona oli, että jossain vaiheessa pitäisi alkaa tehdä myös omia harjoituksia.
Kotona tai muualla yksin laulamista yrittäessä tuntui etten päässyt oikeaan ääneen tai edes lähellekään kuin vasta ehkä 15 minuutin yrittämisen jälkeen, ja silloinkin lauloin oktaavia alempaa kuin oli ollut tarkoitukseni. Nykyisin se onnistuu vaivatta. Laulutunneilla opettaja sai ja saa yhä uudestaan minut ohjeillaan sellaiseen tilaan, että noudattaessani hänen ohjeitaan sisältäni alkaa tulla niin kaunista lauluääntä että se yllättää minut itsenikin. Silloin en uskalla liikahtaa, vaihtaa edes pään asentoa, kun tunnen että silloin taika ehkä häviäisi. Sisältäni tulee lauluääntä, jonka tuottamisen olen luullut olevan kohdallani mahdotonta.
Laulaessa ihminen on tunnetasolla ns. auki. Siksi tällaista kokenutta kouluttajaakin yleisön edessä laulaminen jännittää. (En voi väittää että kouluajoista olisi jäänyt jotain traumoja.) Alusta asti, tarkemmin sanottuna ensimmäisen puolen vuoden jälkeen, aloin esiintyä matineoissa paksuntaakseni nahkaani. Tutkimusten mukaan laulaminen aktivoi aivojen eri osien välisiä yhteyksiä (kts. Aivoliitto.fi /Aivoterveys /Kuntoutus /Musiikki muovaa aivoja). Muistan jostain lukeneeni, että se on jossain määriin jopa joihinkin huumeisiin verrattava piriste. Varsinkin alussa käytin sitä tietoisesti hyödykseni. Kun lähdin illalla vaikkapa pelaamaan sulkapalloa, lauloin matkalla, ja huomasin mieleni virkistyneen. Laulutaito, pienikin, seuraa mukana kaikkialla ja sitä voi käyttää mielialansa kohottamiseen milloin haluaa vaikkapa hiljaa hyräilemällä.
Asetin tavoitteeksi pystyä laulamaan ja soittamaan samanaikaisesti rumpuja v. 2016 loppuun mennessä. Alussa se tuntui haastavalta, koska rytmitys on eri, hommia on muutenkin kädet täynnä ja suu pitäisi soittaessaan pitää lähellä mikkiä. Se kuitenkin onnistui joulukuun ensimmäisellä viikolla. Suuri kiitos kuuluu bändikavereille kärsivällisyydestä!
Olen päässyt laulamaan synnyinseutuni kyläyhdistyksen Suomi 100 -juhlassa (Once in a lifetime -tilaisuus!) ja läheisen ihmisen 80-vuotissyntymäpäivillä. Olen laulanut lempikappaleitani ja nauttinut sellaisten kevyen tai klassisen musiikin sävelmien laulamisesta, joiden kuuntelemisesta en aikaisemmin pitänyt. Laulaen niistä omaa tulkintaani on löytynyt uusia tasoja, niin melodiasta, rytmityksestä kuin sanoituksestakin. Tulkintaan ja ilmaisuun voi lisäksi tuoda jotain omasta elämänkokemuksestaan. Laulamistani motivoi halu tuottaa iloa myös muille. Yhteislaulussa tuon oman ääneni tukemaan kokonaisuutta, tai bändissä pääsolisti voi hengähtää kun laulan jonkun biisin keikkasetissä silloin tällöin.
Yleisön kokeman nautinnon määrästä en voi koskaan olla täysin varma, mutta sen tiedän, että suurin ilo on minun puolellani. Suureksi onnekseni otin askeleen ja menin ensimmäiselle tunnille kokeilemaan. Kun en enää pysty pelaamaan esim. sulkapalloa, liityn kuoroon. Tähän asti mottoni on ollut Groucho Marxia mukaillen, etten liittyisi mihinkään kuoroon joka hyväksyisi minut jäsenekseen. Mielipiteeni saattaa muuttua, kuten sekin että olisin syntynyt ilman lauluääntä.
– Kauko, meidän ihana opiskelija
Jos kiinnostuit blogistamme, tilaa uutiskirjeemme, jonka yhteydessä jaamme inspiroivia artikkeleita luettavaksesi!
Tilaa uutiskirjemme
