11 joulu Oppilaan tarina
Nuorempana kävin harrastekuorossa ja koulun kuorossa yhteensä seitsemän vuotta. Laulaminen on aina ollut minulle tärkeää, mutta laulutekniikkaa ei näissä kuoroissa koskaan harjoiteltu. Kun kuoroharrastus loppui, harjoittelin kitaransoittoa sen verran että pystyisin säestämään itse itseäni, ja ystävien kanssa viriteltiin olkkaribändi pystyyn. Sävellän ja sanoitan kappaleita, mutta usein tuntui että ääni “loppuu kesken” ja kurkkua alkoi kutittaa tai ääni käheytyi laulaessa. Tiesin että tekniikassa oli jotain pahasti pielessä. Yritin korjata tilannetta opiskelemalla laulutekniikkaa netistä löytyvien kurssien avulla, mutta niissä iso ongelma oli se, ettei kukaan ollut kertomassa teinkö harjoitukset teknisesti oikein vai väärin. Silloin päädyin etsimään itselleni laulunopettajaa.
Vaikka omien kappaleideni musiikkityyli on hyvinkin kaukana klassisesta, halusin opiskella nimenomaan klassista, jotta pois-oppisin vanhoista laulutavoistani ja oppisin laulamaan oikein. Vanhat tavat olivatkin sitkeästi kiinni. Laulutunneilla kävi ilmi, että palleahengitykseni oli olematonta ja hengitys ylipäätään liian pinnallista. Keskivartalon tuki puuttui oikeastaan täysin. En laulaessa päästänyt ääntä kunnolla soimaan, vaan lauloin jatkuvasti liian matalalta ja kurkkua puristaen. Lauluääneni oli mielestäni ihan tyydyttävä, matala ja käheä, mutta suuri ongelma oli ettei tällä tyylillä pystynyt laulamaan paria kappaletta kauempaa ennen kuin ääni hiipui ja käheytyi olemattomiin.
Kun aloitin klassisen laulun opinnot, kulkivat vanha laulutyyli ja klassinen laulutyyli ensin pitkän aikaa rinnakkain kohtaamatta toisiaan. Laulutunneilla opiskelin puhdasta äänentuottoa ja bänditreeneissä lauloin kähisten kuten aina ennenkin. Ensimmäisen lukuvuoden jälkeen aloin jopa epäillä oliko koko klassinen laulu vain hölmö päähänpinttymä ja ajanhukkaa, kun en kokenut siitä olevan hyötyä omien kappaleideni kanssa. Päähänpinttymä tai ei, niin jatkoin vain itsepäisesti harjoittelua, vaikka välillä laulutunnilla tulikin itku ja häpeä omasta osaamattomuudesta; miksen muka osaa laulaa vaikka olen aina laulanut! Hiljalleen aloin kuitenkin huomata muutosta. Muutos tapahtui oikeastaan uusien kappaleiden myötä. Huomasin säveltäväni itselleni korkeammalta kulkevia kappaleita, joissa huomaamattani käytin avuksi laulutunneilla oppimiani tekniikoita. Hengitin paremmin. Laulussa oli parempi tuki. Toisinaan palasin myös vanhoihin kappaleisiini, mutta nekin alkoivat tuntua erilaiselta. Entisen matalan käheän äänen sijasta aloin löytää tummaa rintaääntä. Opin etsimään kappaleisiin samaa tunnetta kuin niissä oli aiemminkin ollut, mutta nyt löysin sen aivan eri kohdasta omaa kehoani, puhtaampana ja sielukkaampana kuin aiemmin.
Olen ihmisenä todellinen vastakohtien sekamelska; olen puhelias, heittäytyvä ja ulospäinsuuntautuva, mutta samaan aikaan todella herkkä ja ujo, itselleni armoton ja jännitän paljon. Ensimmäinen laulutunti oli minulle suuri kynnys, ja meinasin useaan otteeseen perua testitunnin. Kynnys oli upean laulunopettajani Emman ansiosta huomattavasti matalampi kuin mitä osasin odottaa. Emma on yksi suuri syy sille miksi halusin jatkaa laulutunneilla käyntiä, vaikka oma uskoni olikin toisinaan koetuksella. Emman ansiosta olen oppinut päästämään irti jännityksestä tai ainakin höllentämään liekaa, eikä minua hävetä vaikka välillä hammasta purren tirauttaisin pari kyyneltä laulun lomassa. Kolmas lukuvuoteni on juuri käynnissä, ja kun katson taaksepäin jo menneisiin laulutunteihin, olen oppinut aivan valtavan paljon. Niin laulamisesta kuin itsestänikin. Kärsivällisellä, ammattitaitoisella ja empaattisella laulunopettajallani on ollut erittäin suuri merkitys minun lauluharrastukseni jatkumisessa.
–
– Katri, Taidetöölön lauluoppilas
–
